Aamu alkoi normaalisti, niin normaalisti kuin vain maanantaiaamu voi alkaa. Koirat ruokittiin, Nemo ja Elli juoksutettiin ulkona niityllä ja Tuiken vein erikseen hoitamaan omat aamutarpeensa. Olisin voinut jo aamupissatuksella Tuiken korvien asennosta päätellä, että tämä päivä tulee kulumaan ärtymyksen ja kiukun partaalla.
Kaamean ja angstisen työpäivän ja yhden hukkaeissun jälkeen saavuin takaisin kotiin ja istuin keittiöön syömään toista puolikasta päivän lounaastani ja ihmettelin. Silloin ensimmäinen päivää ilahduttava asia ilmestyi näköpiiriini ja se oli tietysti rakas ja uskollinen ystäväni Tuike ja sen ilme. Tuiken silmissä paistoi innostunut ja suloinen ilme joka kysyi, mitäs kivaa tänään tehtäisiin. Aamulla Tuiken ilme oli ollut täysin erilainen, se luimisteli, eikä halunnut viettää ulkona kovinkaan kauaa aikaa, vaan halusi melko nopeasti sisään. Työpäivän aikana moneen otteeseen tulin miettineeksi, että näinköhän Tuike jo aamulla vastosi, että tuleva työpäiväni ei tule sujumaan iloisesti.
Kävi siis niin, että Tuike pelasti päiväni ja kävimme yhdessä fillaroimassa. Nautimme kummatkin tosi paljon, vaikka vettä tuli taivaan täydeltä. Tuike nautti varmasti vielä enemmän, sillä otin sille syksyn ekaa kertaa valjaat päälle ja se sai pieniä matkoja vetää. Hyvin toimi veto -käsky, eikä Tuikea tarvinnut pahemmin kannustaa vetämään. Heti kun kiristin liinaa, Tuike alkoi vetämään, edes käskyä ei aina tarvittu. Hienosti meni koirien ohitukset ja suunnatkin toimivat. Jarrutuskäskyä ei oikein maltettu totella, kun menohaluja oli enemmän kuin tarpeeksi. Kyllpää loppumatkasta oli ihanan rento ja hyväntuulinen koira, kun se oli saanut tehdä oikein kunnolla hommia, juosta ja tehdä pieniä vetospurtteja. Harmi, että talven koirahiihdot menevät Tuikelta hiukan ohisuun, mikäli pentusuunnitelmat onnistuvat. Ajatuksena onkin aloitella hissukseen Nemon kanssa vetohiihtoa ja onhan meillä tietysti Elli the supersheltti, joka vetää myös innokkaasti suksien edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti